Miksi kävi näin, miksei toisin. Toisinaan vaivun pohtimaan asioita abstraktimmalla tasolla saadakseni etäisyyttä.

Olen kuullut lauseen, että tekomme määrittävät meidät. Ehkä niin, ulkopuolisille. Itse näkisin, että itsellemme määrittää kuitenkin se, mitä opimme teoistamme ja niiden seurauksista. Tekojemme tulkinnat. Vasta valintojen ja menetysten myötä tiedämme valintojemme arvon. Jos olemme onnekkaita, on meillä mahdollisuus onnellisuuteen ja hyvään elämään. Toisinaan onnensa eteen täytyy ponnistella, tehdä kipeitä valintoja. Tai ehkä emme voi tehdä mitään ja onni karkaa ulottuviltamme.

Joskus teemme asioita, virhearviointeja, kadumme, hyväksymme seurauksia. Asiat, joille emme voi mitään tulisi hyväksyä, jotta voisimme keskittyä asioihin joille voimme. Mennyt on mennyttä, silti tulevaisuus on vielä auki. Valinnatkaan eivät ole mustavalkoisia, asiat riippuvat ympäristötekijöistä yhtä lailla kuin sisäisestä tilastakin, ajasta ja paikasta. Tulee vaikeita valintoja, helppoja valintoja, vaikeita seuraamuksia ja helppoja seuraamuksia. Kuitenkaan ilman valintojamme emme olisi niitä ihmisiä, joita olemme. Anteeksianto on hyväksymistä, itsemme ja toisten ymmärtämistä, asioiden sanoittamista ymmärrettäväksi, hyväksi, inhimilliseksi. Joskus asioita tarvitsee kaivella syvemmältä.

Kuvittelen istuvani pohjattoman kuilun reunalla, alhaalla pelkkää pimeyttä. Heilutelen jalkojani.

Mietin matkan tärkeyttä, matkalla kerättyjä kokemuksia. Itse koen matkan päämäärää tärkeämpänä. Joskus tuntuu, ettei päämäärä olekkaan oikea, silti matka jatkuu, vaikka suunta muuttuisikin. Ei ole väärin haluta muutosta, jos suunta on väärä tai jos määränpää on vain harhaa. Ja harhaa ovat vain asiat, jotka ovat saavuttamattomissa. Määränpää jota ei voi saavuttaa on kupla. Joskus määränpäästä tulee saavuttamaton koska sitä sanotaan kuplaksi, ei uskota siihen. Joskus se johtuu eri suuntaan olevasta matkaseurasta, joskus vääristä valinnoista. Toisinaan toisistaan liian paljon poikkeavat tulkinnat aiheuttavat sen, että aletaan puhua eri asioista, ei ymmärretä. Toisen näkökulman mitätöinnillä tai toisen syyttäminen oman näkökulman erilaisuudesta ylläpitävät kuplaa. Ei ole yhteistä päämäärää. Silloin voi seurata toista väärään suuntaan, ei siis omaan eikä yhteiseen, silloin vain ei matka vie määränpäähän eikä tunnu oikealta. Joskus matka määränpäähän voi olla vain liian pitkä tai sen joutuu tekemään yksin.

Nojaan eteenpäin ja katselen alas pimeyteen, mietin, kuinka lapsena olisi voinut antaa syljen valua ja tippua alas. Tai ehkä en, liian korkea pudotus.

Omat haaveet, omat valinnat. Yksinkertaisia, pieniä, arkisia, saavutettavissa, neuvoteltavissa. Jos vain olisin muualla kuin yksin kuilulla. Palelen, odotan. Mietin onkohan minulla toivoa. Haluan uskoa että on. Muistelen kaiholla jo kuljettua matkaa, sen kauniita ja onnellisia hetkiä. Yhteenpuristettuja käsiä, sormia toistensa lomassa, halauksia, suudelmia. Polttavaa rakkautta lämmittämässä, hakeutumassa yhteen. Lupauksia, kaipuuta, uskallusta, todellisia hetkiä, niin ihania muistoja. Matka joka on kertonut, että kaikki on mahdollista. Meidän matkamme. Ja mitä kaikkea meillä onkaan matkallamme ollut, kiitos Rakas. Kuka vain joka näkee kulkemamme matkan tietää, kuinka pitkälle se on jo meidät vienyt. Olen kokenut kanssasi niin paljon. Tahtoisin jatkaa matkaa, kokea loputkin.

Taas on ilta kulunut, tahtoisin jo levähtää. Nostan jalat reunalta ja käyn levolle. Katselen kuilun yli, odotan. Tiedän Sun olevan siellä jossain. Puhallan suukkoset matkaan saattelemaan Sut unten maille, halaukset kietoutumaan Sun peitokseks. Sydämessäni olen aina luonasi.

Rakastan Sinua ikuisesti